Potkulautailin tänään Viikin Prismaan - piti hakea apteekista rouvan kuulolaitteeseen pattereita. Rouva taas oli käynyt hammaslääkärissä ja ilmeisesti siitäkin järkyttynyt, mutta erityisesti siitä, että iltapäivälehdet yrittävät myydä itseään Arhinmäellä. Potkulautamieskin on seurannut hiihtokisoja, Ounasvaaralla. Paavo Noponen veti siellä toimittajille omat "kisat", Kursungin kisat (lähinnä medialle ja kisojen kutsuvieraille tarkoitettu iloittelu). Iloittelu oli perinteisesti sellainen, että kokeneet toimittajat arpoivat etukäteen kuka tekee jutut ja ketkä ryyppäävät.
Potkulautamieskin on urheillut, ihan oikeasti. Kohta sotien päätyttyä 1940-luvun lopulla asuimme Rovaniemellä. Isäni oli rakennusinsinööri ja jälleenrakensi Lappia. Minä puolestani olin kuulemma kova syömään. Siitä huolimatta harrastin liikuntaakin, pituushyppyä. Minulle on kerrottu näin:
- Huusin kovaan ääneen. Täältä tulee Potkulautamies Suomesta ja hyppää. Lyllersin lankulle ja tupsahdin istualleni siihen lankulle. Olisikohan ikää ollut 3 tai 4.
Mutta olen minä menestynytkin. Partiolaisten Hämeen piirin mestaruuskilpailuissa alle 14-vuotiaitten sarjassa sain hopeaa. Suunnistin tarkasti ensimmäiselle rastille kartan ja kompassin avulla. Rastille tuli samaan aikaan perässäni startannut poika, joka juoksi tosi kovaa. Loppumatkan yritin pysyä hirmujouksijan perässä, onnistuin ja tulin toiseksi.
Tästä urheilusuorituksesta oli kuitenkin ikävät seuraukset: urheilunumeroni nousi kymppiin ja jouduin edustamaan Tampereen lyseota koulujenvälisissä suunnistuskilpailuissa. Niissä kisoissa ei löytynyt ketään, jonka perässä juosta. Urheilunumeroni putosi seiskaan.
Lehtimiehistä ja Arhinmäestä sain tähän syyn muistella aikojani Pohjolan Työssä. Olin ollut Suomalaisella klubilla muiden oululaisten toimittajien kanssa satamakapteenin tiedotustilaisuudessa. Kirjoitin juttuni. Pakkahuoneenkadulla vastapäätä meidän toimitustamme oli toisen lehden toimitus. Sieltä soitettiin ja pyydettiin apua: - Voisimmeko käyttää sinun juttuasi. Meidän kaverimme ei oikein jaksa kirjottaa.
Tottakai vein juttuni kadun toiselle puolelle. Siellä toimituksessa näkyi yhden pöydänalla nukkuvan miehen jalat.
#Arhinmäki #Noponen #Sotshi
tiistai 25. helmikuuta 2014
maanantai 24. helmikuuta 2014
Jos ei ole välinettä niin ei ole viestiäkään
Rouva lähti Lääkäriliiton nettijulkaisun kehitysryhmän kokoukseen ja minä päätin pistää ranttaliksi: kirjoitan politiikasta. Joskus 1960-luvun puolivälin jälkeen minut pyydettiin Kansan Lehdestä töihin Työväen Sanomalehtien Tietotoimistoon Helsinkiin. Minut toivotti Paasivuorenkadulle tervetulleeksi puoluesihteeri Erkki Raatikainen.
TST oli tietotoimisto, joka välitti Helsingistä poliittisia uutisia SDP:n maakuntalehtiin, joita olikin aika monta. Itse olin aloittanut toimittajanurani oululaisessa Pohjolan Työssä. Ensimmäisestä keskustelustani Raatikaisen kanssa on mieleeni jäänyt oma kysymykseni: - Onko minun työssäni ajateltava puolueen lehtien etua vai puolueen etua?
Raatikainen ei ihan tannut ymmärtää, mitä kysyin, koska hän vastasi kysymällä: - Mitä sinä tarkoitat? En minäkään halua tämän enempää asiaa selitellä kuin että valtion tukitoimista huolimatta puolueen paikallislehdet ovat kadonneet ja valtion tukitoimista huolimatta puolueellakin menee aika heikosti.
Jotenkin ajattelin rakentaa tähän aasinsillan Afrikkaan. Hyvät rakennuspuut löytyvät viime päivien uutisista Sierra Leonesta, jonka itäiseltä, timanteista rikkaalta alueelta, Konosta on löydetty 4,5 miljoonan euron arvoinen timantti. Olin paikallisen ystäväni vieraana Kaidussa, Konon asutuskeskuksessa. Timanteista rikas alue oli sotilaiden sulkema ja sinne pääsi vain luvalla.
Timanttejakin sai kaivaa ainoastaan, jos oli saanut siihen luvan. Alueella asuvista ihmisistä juuri kenneläkään ei ollut lupaa joten he kaivoivat salaa talojensa alla. Talo saattoi sortua. Mutta jos oli löytänyt arvokkaan kiven, sillä saattoi ostaa vaikkapa television. Kaidussa ei näkynyt yhtään tv-kanavaa, mutta kukkapurkin alustana uusi televiso teki vaikutuksen.
Erityisesti muistan tämän hetken: Olin ilmeisesti kunniavieras talossa ja naapuritkin tulivat tervehtimään. Isuin nojatuolissa ja kättelin ihmisiä. Huoneen toisessa laidassa lapsi, varmaan 3-4-vuotias, nojaili seinään, empi, kallisteli päätään ja rohkaisi itsensä. Hän juoksi vauhdilla huoneen halki, tökkäisi tummalla etusormellaan valkoista poskeani ja pakeni riemusta kiljahdellen.
Ajatelkaa, jos Kaidussa olisi näkynyt yksikin tv-kanava, saattaisin olla pormestari.
TST oli tietotoimisto, joka välitti Helsingistä poliittisia uutisia SDP:n maakuntalehtiin, joita olikin aika monta. Itse olin aloittanut toimittajanurani oululaisessa Pohjolan Työssä. Ensimmäisestä keskustelustani Raatikaisen kanssa on mieleeni jäänyt oma kysymykseni: - Onko minun työssäni ajateltava puolueen lehtien etua vai puolueen etua?
Raatikainen ei ihan tannut ymmärtää, mitä kysyin, koska hän vastasi kysymällä: - Mitä sinä tarkoitat? En minäkään halua tämän enempää asiaa selitellä kuin että valtion tukitoimista huolimatta puolueen paikallislehdet ovat kadonneet ja valtion tukitoimista huolimatta puolueellakin menee aika heikosti.
Jotenkin ajattelin rakentaa tähän aasinsillan Afrikkaan. Hyvät rakennuspuut löytyvät viime päivien uutisista Sierra Leonesta, jonka itäiseltä, timanteista rikkaalta alueelta, Konosta on löydetty 4,5 miljoonan euron arvoinen timantti. Olin paikallisen ystäväni vieraana Kaidussa, Konon asutuskeskuksessa. Timanteista rikas alue oli sotilaiden sulkema ja sinne pääsi vain luvalla.
Timanttejakin sai kaivaa ainoastaan, jos oli saanut siihen luvan. Alueella asuvista ihmisistä juuri kenneläkään ei ollut lupaa joten he kaivoivat salaa talojensa alla. Talo saattoi sortua. Mutta jos oli löytänyt arvokkaan kiven, sillä saattoi ostaa vaikkapa television. Kaidussa ei näkynyt yhtään tv-kanavaa, mutta kukkapurkin alustana uusi televiso teki vaikutuksen.
Erityisesti muistan tämän hetken: Olin ilmeisesti kunniavieras talossa ja naapuritkin tulivat tervehtimään. Isuin nojatuolissa ja kättelin ihmisiä. Huoneen toisessa laidassa lapsi, varmaan 3-4-vuotias, nojaili seinään, empi, kallisteli päätään ja rohkaisi itsensä. Hän juoksi vauhdilla huoneen halki, tökkäisi tummalla etusormellaan valkoista poskeani ja pakeni riemusta kiljahdellen.
Ajatelkaa, jos Kaidussa olisi näkynyt yksikin tv-kanava, saattaisin olla pormestari.
sunnuntai 23. helmikuuta 2014
Pieni välipala, joka ei lihota
Olipa mielenkiintoinen kauppareissu. Rouva oli komentanut hakemaan lehtipersiljaa, mutta ei sitä meinannut muiden vihreiden seasta löytää. Ympäri kauppaa, hyllyltä toiselle, kiiruhti toinenkin ihminen, ihan tyylikäs nainen, joka puhui kännykkäänsä sen verran kovalla äänellä, että en voinut olla kuulematta:
- Kuule, siinä on 300 kaloria ja sinun päivittäinen kaloritarpeesi on vain...Minä jäin miettimään ja sain ajatuksenkin:
Tapana on kun vieraita kutsutaan kylään, että heiltä tiedustellaan elintarvikkeet, joille kutsuttu saattaa olla allerginen. Lisäksi kysytään onko kutsuttu esim. kasvissyöjä. Tässä on kehityksen paikka. Tietokoneella voi pitää päivittäistä tilastoa syömisestään, paljonko kaloreita on kertynyt: aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.
Nyt vaan väsäämään uudenlaisia kutsukortteja illallisille. Kaiken edelläkerrotun tiedon lisäksi voisi kysyä: Montako kaloria sinuun tänään vielä mahtuu tai tarvitset? Olisi helppo räätälöidä syöjäkeskeisiä illallisia.
Tämä syöjäkeskeisyys tuli tähän siitä, että yritykseni myi asiakaskeskeistä talousinformaatiota. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tiedon saaja itse määrittelee millaiset muutokset toimintaympäristössä ovat uutisia, tietämisen arvoisia. Uutiskynnyksen asettaa tiedon saaja, ei tiedontuottaja.
Esimerkkinä pieleen menneestä uutisoinnista kerron tähän skotlantilaisesta ystävästäni. Hänen poikansa on geologi ja teki tutkimuksia Afrikassa. Euroopasa oli talvi. Ystäväni sai lämpimään Afrikkaan, keskelle pusikkoa, uutisen naapuriltaan: - Sinun talosi vesijohdot on jäässä.
Vaikeahan niitä putkia oli Afrikasta auki kuumapuhaltaa. Meni kuitenkin loma pilalle jäätyneitä putkia murehtiessa.
- Kuule, siinä on 300 kaloria ja sinun päivittäinen kaloritarpeesi on vain...Minä jäin miettimään ja sain ajatuksenkin:
Tapana on kun vieraita kutsutaan kylään, että heiltä tiedustellaan elintarvikkeet, joille kutsuttu saattaa olla allerginen. Lisäksi kysytään onko kutsuttu esim. kasvissyöjä. Tässä on kehityksen paikka. Tietokoneella voi pitää päivittäistä tilastoa syömisestään, paljonko kaloreita on kertynyt: aamupala, välipala, lounas, välipala, päivällinen, iltapala.
Nyt vaan väsäämään uudenlaisia kutsukortteja illallisille. Kaiken edelläkerrotun tiedon lisäksi voisi kysyä: Montako kaloria sinuun tänään vielä mahtuu tai tarvitset? Olisi helppo räätälöidä syöjäkeskeisiä illallisia.
Tämä syöjäkeskeisyys tuli tähän siitä, että yritykseni myi asiakaskeskeistä talousinformaatiota. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että tiedon saaja itse määrittelee millaiset muutokset toimintaympäristössä ovat uutisia, tietämisen arvoisia. Uutiskynnyksen asettaa tiedon saaja, ei tiedontuottaja.
Esimerkkinä pieleen menneestä uutisoinnista kerron tähän skotlantilaisesta ystävästäni. Hänen poikansa on geologi ja teki tutkimuksia Afrikassa. Euroopasa oli talvi. Ystäväni sai lämpimään Afrikkaan, keskelle pusikkoa, uutisen naapuriltaan: - Sinun talosi vesijohdot on jäässä.
Vaikeahan niitä putkia oli Afrikasta auki kuumapuhaltaa. Meni kuitenkin loma pilalle jäätyneitä putkia murehtiessa.
lauantai 22. helmikuuta 2014
Kaksi sotaa ja kaksi presidenttiä
Tulin taas, huonosta kelistä välittämättä, potkulaudalla kaupasta rouvan asioilta. Kotipihassa odotti vihon viimeinen räksytys: iäkkäämpi naisihminen piteli pikkuruista koiraa narussa ja tämä koira räksytti varmaankin potkulaudalle, ei ollut raukka koskaan ennen nähnyt semmosta. Sanoin koiran omistajalle: - Noin pienen piskin pitäisi ymmärtää pitää itsestään vähän pienempää ääntä. Tähän koiran omistaja: - Mutta kun sillä on niin suuri ego.
Tästähän pääsemme suoraan ilman aasinsiltaa asiaan, tiedonvälitykseen ja informaatioon. Tein 1970-luvun alussa televisiolle filmin Sahelin kuivuudesta. Varmaankin noin vuosi myöhemmin olin taas matkalla Länsi-Afrikkaan, PAIGC:n vieraaksi sotaa käyvään Guinea Bissauhun, Dakarin kautta. Yleisradion herrat pyysivät, että lähettäisin raportin Sahelin kuivuudesta.
Soitin Dakarista radioon ja lähetin raportin: - Täällä sataa vettä, on satanut jo pitkään. Odotettavissa on paras viljasato vuosikausiin. Että sillä lailla. Jostain kumman syystä median mielenkiinto uutisoida tapahtumista lopahtaa, kun asiat on hyvin: eihän silloin oikeastaan tapahdu mitään.
Guinea Bissaussa, jossa sissiarmeija taisteli portugalilaisia vastaan, istuin pitkän marssin jälkeen yhtenä yönä puunrungolla sissejä komentavan Luis Gabralin kanssa. Luis pummasi minulta tupakkaa ja minä join hänen varastoistaan pihistämääni Coca Colaa: sissit kantoivat aseiden lisäksi limua johtajalleen. Muistaakseni juttelimme Luisin kanssa elämän merkityksestä.
Olin muutamaa vuotta aikaisemmin tavannut ja haastatellut Nigeriassa kenraali Yakubu Gowonia. Nigeriassahan käytiin vielä 1969 sisällissotaa, jota suomalainen media kutsui "kansanmurhaksi". Kenraali Gowon, joka oli vain 10 vuotta minua vanhempi, johti yli 50 miljoonan ihmisen kansakuntaa. Väitettyä kansanmurhaa hän kommentoi: - Kun tulin Englannista laivalla takaisin Nigeriaan, Jumala sanoi minulle: sinun tehtäväsi on pitää Nigeria yhtenäisenä.
Kenraalin mukaan sodan olisi voinut lopettaa nopeastikin, mutta kun Nigeria pitää pitää yhtenäisenä. Kerroin tämän myös Yleisradion tv-kommentaattoreille, jotka propagoivat kansanmurhasta ja jotka myöhemmin ymmärsivät olleensa väärässä ja pyysivät minultakin anteeksi.
Luisista tuli aikanaan Guinea Bissaun presidentti. Hänet syrjäytettiin 1980. Maassa oli sotilasvallankaappaus 1999 ja 2003, presidentti surmattiin 2009, sotilasvallankaappaus 2010, 2011 ja vuonna 2012 armeija kaappasi vallan.
Yakubu Gowon syöstiin vallasta 1975. Hän muutti Englantiin, opiskeli Warwickin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi (political science). Tohtori Gowon asuu taas Nigeriassa.
Tästähän pääsemme suoraan ilman aasinsiltaa asiaan, tiedonvälitykseen ja informaatioon. Tein 1970-luvun alussa televisiolle filmin Sahelin kuivuudesta. Varmaankin noin vuosi myöhemmin olin taas matkalla Länsi-Afrikkaan, PAIGC:n vieraaksi sotaa käyvään Guinea Bissauhun, Dakarin kautta. Yleisradion herrat pyysivät, että lähettäisin raportin Sahelin kuivuudesta.
Soitin Dakarista radioon ja lähetin raportin: - Täällä sataa vettä, on satanut jo pitkään. Odotettavissa on paras viljasato vuosikausiin. Että sillä lailla. Jostain kumman syystä median mielenkiinto uutisoida tapahtumista lopahtaa, kun asiat on hyvin: eihän silloin oikeastaan tapahdu mitään.
Guinea Bissaussa, jossa sissiarmeija taisteli portugalilaisia vastaan, istuin pitkän marssin jälkeen yhtenä yönä puunrungolla sissejä komentavan Luis Gabralin kanssa. Luis pummasi minulta tupakkaa ja minä join hänen varastoistaan pihistämääni Coca Colaa: sissit kantoivat aseiden lisäksi limua johtajalleen. Muistaakseni juttelimme Luisin kanssa elämän merkityksestä.
Olin muutamaa vuotta aikaisemmin tavannut ja haastatellut Nigeriassa kenraali Yakubu Gowonia. Nigeriassahan käytiin vielä 1969 sisällissotaa, jota suomalainen media kutsui "kansanmurhaksi". Kenraali Gowon, joka oli vain 10 vuotta minua vanhempi, johti yli 50 miljoonan ihmisen kansakuntaa. Väitettyä kansanmurhaa hän kommentoi: - Kun tulin Englannista laivalla takaisin Nigeriaan, Jumala sanoi minulle: sinun tehtäväsi on pitää Nigeria yhtenäisenä.
Kenraalin mukaan sodan olisi voinut lopettaa nopeastikin, mutta kun Nigeria pitää pitää yhtenäisenä. Kerroin tämän myös Yleisradion tv-kommentaattoreille, jotka propagoivat kansanmurhasta ja jotka myöhemmin ymmärsivät olleensa väärässä ja pyysivät minultakin anteeksi.
Luisista tuli aikanaan Guinea Bissaun presidentti. Hänet syrjäytettiin 1980. Maassa oli sotilasvallankaappaus 1999 ja 2003, presidentti surmattiin 2009, sotilasvallankaappaus 2010, 2011 ja vuonna 2012 armeija kaappasi vallan.
Yakubu Gowon syöstiin vallasta 1975. Hän muutti Englantiin, opiskeli Warwickin yliopistossa ja väitteli tohtoriksi (political science). Tohtori Gowon asuu taas Nigeriassa.
keskiviikko 19. helmikuuta 2014
No, raavitaan kainaloita ja keräillään
No. Rouva komensi Potkulautamiehen, päivä kun oli ihan hyvä ulkoilulle, hakemaan Ismon kaupasta Hakaniemen hallista italialaista oliiviöljyä. Olipa kiva potkulautailla ja katsella ympärilleen kaikessa rauhassa. Potkulauta, varsinkin kun sillä potkii vanha mies, on aika erikoinen näky liikenteessä.
Katsoin tarkkaan muiden liikkujien suhtautumista. Vain kaksi ihmistä reagoi myönteisesti: iäkkäämpi mies selässään ja käsissään erilaisia nyssyköitä ja pikkupoika isänsä kanssa. Mies, ei ihan laitapuolen kulkija, mutta keräilijä kumminkin, hymyili ja kehui potkulautaa. Pikkupoikakin hymyili, josta sain aiheen varoittaa isäänsä: - Joudut kohta ostamaan potkulaudan.
Potkulautamies puolestaan ajatteli, että onko niin, että vain lapset ja ne, joilla ei mene kovin hyvin, hymyilevät toisille ihmisille.
Keräilijämies toi ajatuksiini tv-ohjelman tavaroiden huutokaupasta. Yhtä miestä kehuttiin siinä Suomen suurimmaksi keräilijäksi. Minä siitä miettimään, mikä oikeasti on keräilijä. Muistan historian hämärästä, että jo ihmisen alkumuodot, kun muuta eivät osanneet, keräilivät elantonsa. Olisi hienoa, jos olisi ollut televisio jo ennen neoliitttista aikakautta: siinä karvainen kaksijalkainen istuisi oman puunsa oksalla, hallitsisi oman puunsa lisäksi myös naapuripuiden pähkinätuotannon ja sanoisi haastattelijalle ytimekkäästi: no.
Wikipediasta etsin tietoa keräilystä. Keräily on sen mukaan "harrastusmuoto", jossa pyritään liittämään kokoelmaan... mahdollisimman monta esinettä. Olipa osuvat esimerkit: rahankeräys, asekeräys, pullonkorkkien keräily.
Olin potkulautaillut Hakaniemestä lähes Arabianrantaan, kun puhelimeni soi. Vastasin. Kyllä oli ihmisellä ystävällinen ääni ja puhe. Ajattelin, että nyt joku keräilee ystäviä. Petyin. Soittaja myi ovia ja ikkunoita ja niitä meillä jo on.
P.S. Tutkittu on, että "no" on kielemme yleisin sana.
Katsoin tarkkaan muiden liikkujien suhtautumista. Vain kaksi ihmistä reagoi myönteisesti: iäkkäämpi mies selässään ja käsissään erilaisia nyssyköitä ja pikkupoika isänsä kanssa. Mies, ei ihan laitapuolen kulkija, mutta keräilijä kumminkin, hymyili ja kehui potkulautaa. Pikkupoikakin hymyili, josta sain aiheen varoittaa isäänsä: - Joudut kohta ostamaan potkulaudan.
Potkulautamies puolestaan ajatteli, että onko niin, että vain lapset ja ne, joilla ei mene kovin hyvin, hymyilevät toisille ihmisille.
Keräilijämies toi ajatuksiini tv-ohjelman tavaroiden huutokaupasta. Yhtä miestä kehuttiin siinä Suomen suurimmaksi keräilijäksi. Minä siitä miettimään, mikä oikeasti on keräilijä. Muistan historian hämärästä, että jo ihmisen alkumuodot, kun muuta eivät osanneet, keräilivät elantonsa. Olisi hienoa, jos olisi ollut televisio jo ennen neoliitttista aikakautta: siinä karvainen kaksijalkainen istuisi oman puunsa oksalla, hallitsisi oman puunsa lisäksi myös naapuripuiden pähkinätuotannon ja sanoisi haastattelijalle ytimekkäästi: no.
Wikipediasta etsin tietoa keräilystä. Keräily on sen mukaan "harrastusmuoto", jossa pyritään liittämään kokoelmaan... mahdollisimman monta esinettä. Olipa osuvat esimerkit: rahankeräys, asekeräys, pullonkorkkien keräily.
Olin potkulautaillut Hakaniemestä lähes Arabianrantaan, kun puhelimeni soi. Vastasin. Kyllä oli ihmisellä ystävällinen ääni ja puhe. Ajattelin, että nyt joku keräilee ystäviä. Petyin. Soittaja myi ovia ja ikkunoita ja niitä meillä jo on.
P.S. Tutkittu on, että "no" on kielemme yleisin sana.
sunnuntai 16. helmikuuta 2014
Tänään en ole oppinut vielä mitään
Muutama päivä sitten kävimme rouvan kanssa konsertissa. Meillä on sellaiset paikat, että siitä voi tarkkailla lyömäsoittajia. Yksikin mies pamautti pari kertaa tunnin kestäneen konsertin aikana isoa rumpua ja kyllä kuului. Mitähän tapahtuisi, jos ei löisi juuri oikeaan aikaan?
Palasimme konsertista linja-autolla kotiin. Ei ollut kauhean myöhäinen ilta, mutta ilta kumminkin ja autossa oli paljon matkustajia. Ei liian ahdasta, mutta sen verran tiukkaa, että iäkkäämpi naisihminen sai neuvotuksi nuorta miestä: - Kun sinulla on noita kaljalaatikoita noin paljon, niin eikös sinun olisi parempi istua niiden kanssa tähän alas.
- Oletko käynyt Tallinnassa. Oletpa tainnut käydä. Olitko oikein risteilyllä. Taisit olla. Toitko tupakkaakin. Taisit tuoda. Minä en juo enkä polta, mutta minulla on kyllä tuttuja, jotka nekin käyvät Tallinnassa ja tuovat viinaa ja tupakkaa ja myyvät niitä. Tienaavatkin siitä jonkin verran.
Tänään on Helsingissä niin harmaa päivä, etttä ikkunoista ei näe kunnolla edes naapuritalon seinää. Viikko sitten pystyi jopa potkulautailemaan. Kävin Stokkalla ostamassa rouvalle sitruunaista oliiviöljyä. Kotimatka ei kuitenkaan kulkenut potkulaudalla: eturenkaasta oli ilmat niin pihalla, että piti viedä lauta korjattavaksi. Rouva tiesi, että Arabianrannassa, lähes naapurissa on aloittanut polkypyöräkorjaamo. Niin oli ja hyvä olikin: nuori mies teki autotallifirmassaan mitä osaa hyvin, kokoaa ja korjaa polkupyöriä.
Olen minä törmännyt toisenlaisiinkin liikeideoihin, niin kuin että pistetään rahoiksi tai kierretään veroja. Mutta joskus, vaikka idea olisi hyväkin, täytyy uskaltaa kysyä neuvoa. Neuvoa voi kysyä vaikka konsultilta niin kuin minäkin 35 vuotta sitten. Olimme aloittamassa yritystä Englannissa ja koin tarvitsevani neuvoja. Firmaan tuli itsevarmasti kyäyttäytynyt mies Englannista, tutki tarkkaan miten toimimme, palasi Englantiin ja aloitti kilpailevan yrityksen.
Tämä juttu ei kuitenkaan päättynyt kuin oikeassa elämässä, vaan niin kuin saduissa: paha sai palkkansa ja loppu oli onnellinen. Vuosia myöhemmin saimme konsultin yrityksen toisen yrityskaupan yhteydessä omaksemme 1 punnalla. Konsultti oli siirtynyt hoitamaan matkailuperävaunuparkkia.
Palasimme konsertista linja-autolla kotiin. Ei ollut kauhean myöhäinen ilta, mutta ilta kumminkin ja autossa oli paljon matkustajia. Ei liian ahdasta, mutta sen verran tiukkaa, että iäkkäämpi naisihminen sai neuvotuksi nuorta miestä: - Kun sinulla on noita kaljalaatikoita noin paljon, niin eikös sinun olisi parempi istua niiden kanssa tähän alas.
- Oletko käynyt Tallinnassa. Oletpa tainnut käydä. Olitko oikein risteilyllä. Taisit olla. Toitko tupakkaakin. Taisit tuoda. Minä en juo enkä polta, mutta minulla on kyllä tuttuja, jotka nekin käyvät Tallinnassa ja tuovat viinaa ja tupakkaa ja myyvät niitä. Tienaavatkin siitä jonkin verran.
Tänään on Helsingissä niin harmaa päivä, etttä ikkunoista ei näe kunnolla edes naapuritalon seinää. Viikko sitten pystyi jopa potkulautailemaan. Kävin Stokkalla ostamassa rouvalle sitruunaista oliiviöljyä. Kotimatka ei kuitenkaan kulkenut potkulaudalla: eturenkaasta oli ilmat niin pihalla, että piti viedä lauta korjattavaksi. Rouva tiesi, että Arabianrannassa, lähes naapurissa on aloittanut polkypyöräkorjaamo. Niin oli ja hyvä olikin: nuori mies teki autotallifirmassaan mitä osaa hyvin, kokoaa ja korjaa polkupyöriä.
Olen minä törmännyt toisenlaisiinkin liikeideoihin, niin kuin että pistetään rahoiksi tai kierretään veroja. Mutta joskus, vaikka idea olisi hyväkin, täytyy uskaltaa kysyä neuvoa. Neuvoa voi kysyä vaikka konsultilta niin kuin minäkin 35 vuotta sitten. Olimme aloittamassa yritystä Englannissa ja koin tarvitsevani neuvoja. Firmaan tuli itsevarmasti kyäyttäytynyt mies Englannista, tutki tarkkaan miten toimimme, palasi Englantiin ja aloitti kilpailevan yrityksen.
Tämä juttu ei kuitenkaan päättynyt kuin oikeassa elämässä, vaan niin kuin saduissa: paha sai palkkansa ja loppu oli onnellinen. Vuosia myöhemmin saimme konsultin yrityksen toisen yrityskaupan yhteydessä omaksemme 1 punnalla. Konsultti oli siirtynyt hoitamaan matkailuperävaunuparkkia.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Kiire on krooninen tauti
Kirjoitin aikaisemmin jutun lapinmiehen reissusta Helsinkiin ja kuinka kiire tarttui. Rouvan kanssa olemme nyt viettäneet muutaman päivän Levillä: piti pitää Kittilän ihmiset ry:n vuosikokous. Tarkoituksella emme ottaneet autoa mukaamme. Rouvan määräämät kauppareussut olen tehnyt joko potkukelkalla tai bussilla.
Tänään menin bussilla. SkiBus kulkee puolen tunnin välein, Eturinteeltä meille Koillisrinteelle bussi lähtee tasalta ja puolelta. Kello oli lähes tasan ja kuulin kuinka bussin etuovi sulkeutui. Ei muuta kun juoksuksi, kaksi painavaa kassia kädessä - ehdin. Jotenkin jalat lähtivät itsestään juoksuun, niillä on krooninen kiire.
Bussissa mietin kuinka mukavaa olisi ollut viettää rauhallinen puolituntia, katsella laskettelijoita, nauttia hienosta talvisäästä.
Ei minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan muistella: Suoritin asevelvollisuuden monta kymmentä vuotta sitten. Taisin siinä asevelvollisten ryhmässä olla ainoa, joka matkusti palvelukseen maasta, jossa oli sota, Nigeriasta. Oppilaskunnan puheenjohtajana järjestin kurssijuhlat. Muun ohjelman keskeytti aina välillä valonheitin, joka valaisi tikkailla istuvan oppilaan. Oppilas luki kirjoittamiani aforismeja, yhden kerrallaan.
Minusta nyt sopii hyvin toistaa: "Tikapuiden keksiminen on aiheuttanut sen, että suuret puut ovat täynnä pieniä miehiä."
Kyllä valokeilassa varmaan on kivaa, tulee nähdyksi. Mutta on niitä kummallisiakin julkisuutta rakastavia ihmisiä, jotka eivät itse halua tulla nähdyksi, mutta nauttivat tekosistaan. En puhu politiikasta, mutta kerron tosijutun, oikeasta elämästä:
Olin laajentanut yritystäni jo 80-luvulla Englantiin. Kymmenen vuotta myöhemmin muutin perheeni kanssa laman masentamasta Suomesta Winchesteriin. Oli melkein pakko muttaa, koska tapanani oli leuhkia kavereille, että me muutamme Englantiin ja nämä olivat alkaneet jatkuvasti kysellä: Koska te muutatte?
Vuokrasimme aluksi talon, joka vuokrattiin kalustettuna. Ihmettelimme talon riisuttua sisustusta. Naapureilta saimme kuulla syyn huonekalujen vähäisyyteen: Kaksi miestä oli vuokrannut talon eteläafrikkalaisilta omistajilta. Kohta muutettuaan miehet kutsuivat naapurit ulos illalliselle. Illallisen aikana eteläafrikkalaisten huonekalut oli kannettu muuttoautoon ja viety Lontooseen myytäväksi.
Kun me muutimme taloon, aikaisemmat vuokralaiset istuivat Winchesterin vankilassa. Poliisi oli löytänyt varastetut huonekalut varastoituna Lontoon lähistöltä. Samalla selvitettiin myös monta muutakin varkautta: huonekalujen lisäksi varastosta löytyi leikekirja lehtijutuista, joissa kerrottiin miesten tekemistä varkauksista.
Tänään menin bussilla. SkiBus kulkee puolen tunnin välein, Eturinteeltä meille Koillisrinteelle bussi lähtee tasalta ja puolelta. Kello oli lähes tasan ja kuulin kuinka bussin etuovi sulkeutui. Ei muuta kun juoksuksi, kaksi painavaa kassia kädessä - ehdin. Jotenkin jalat lähtivät itsestään juoksuun, niillä on krooninen kiire.
Bussissa mietin kuinka mukavaa olisi ollut viettää rauhallinen puolituntia, katsella laskettelijoita, nauttia hienosta talvisäästä.
Ei minun tästä pitänyt kirjoittaa, vaan muistella: Suoritin asevelvollisuuden monta kymmentä vuotta sitten. Taisin siinä asevelvollisten ryhmässä olla ainoa, joka matkusti palvelukseen maasta, jossa oli sota, Nigeriasta. Oppilaskunnan puheenjohtajana järjestin kurssijuhlat. Muun ohjelman keskeytti aina välillä valonheitin, joka valaisi tikkailla istuvan oppilaan. Oppilas luki kirjoittamiani aforismeja, yhden kerrallaan.
Minusta nyt sopii hyvin toistaa: "Tikapuiden keksiminen on aiheuttanut sen, että suuret puut ovat täynnä pieniä miehiä."
Kyllä valokeilassa varmaan on kivaa, tulee nähdyksi. Mutta on niitä kummallisiakin julkisuutta rakastavia ihmisiä, jotka eivät itse halua tulla nähdyksi, mutta nauttivat tekosistaan. En puhu politiikasta, mutta kerron tosijutun, oikeasta elämästä:
Olin laajentanut yritystäni jo 80-luvulla Englantiin. Kymmenen vuotta myöhemmin muutin perheeni kanssa laman masentamasta Suomesta Winchesteriin. Oli melkein pakko muttaa, koska tapanani oli leuhkia kavereille, että me muutamme Englantiin ja nämä olivat alkaneet jatkuvasti kysellä: Koska te muutatte?
Vuokrasimme aluksi talon, joka vuokrattiin kalustettuna. Ihmettelimme talon riisuttua sisustusta. Naapureilta saimme kuulla syyn huonekalujen vähäisyyteen: Kaksi miestä oli vuokrannut talon eteläafrikkalaisilta omistajilta. Kohta muutettuaan miehet kutsuivat naapurit ulos illalliselle. Illallisen aikana eteläafrikkalaisten huonekalut oli kannettu muuttoautoon ja viety Lontooseen myytäväksi.
Kun me muutimme taloon, aikaisemmat vuokralaiset istuivat Winchesterin vankilassa. Poliisi oli löytänyt varastetut huonekalut varastoituna Lontoon lähistöltä. Samalla selvitettiin myös monta muutakin varkautta: huonekalujen lisäksi varastosta löytyi leikekirja lehtijutuista, joissa kerrottiin miesten tekemistä varkauksista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)